En ole pitkään aikaan kunnolla kirjoitellut tänne, olen jotenkin kadottanut motivaationi blogin pitämiseen ja asioista jauhamiseen… Mieluummin tartun puhelimeen ja kerron kuulumiseni läheisilleni sitä kautta.
Arki rullaa eteenpäin jotenkuten, välillä on parempia päiviä ja välillä taas huonompia. Paluu Ranskaan oli henkisesti varmaan raskain ikinä, enkä tiedä kuinka kauan jaksan tällaista mielialaa. Kaikki sanoivat, että ajan myötä kaikki on helpompaa, mutta minun tapauksessa aivan päinvastoin. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä vaikeampaa minulla on olla täällä. Olen yli kolmen vuoden aikana yrittänyt niin kovasti sopeutua tänne ja alussa olevien vaikeuksien jälkeen olen luonut itselleni omat (erittäin pienet) sosiaaliset ympyräni. Minulla pitäisi olla kaikki hyvin, minulla on pari ihanaa ystävää täällä, lapset vievät suuren osan ajastani ja omat vapaa-aikani käytän urheillen. Silti kokoajan pääni päällä on tumma varjo. Suurimman osan ajasta olen ihan ok, mutta en ikinä ole täysin vapaa tästä tummasta varjosta. En vain yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä enää.
Suunnittelimme vakavasti Suomeen muuttoa, mutta nyt tuntuu sille, että siippa on alkanut muuttamaan mieltään. Olen miettinyt sitäkin, että minä lähden lasten kanssa. Minusta ei ole kohta enää mitään jäljellä, en tunnista itseäni kun katson peiliin. Olen muuttunut niin paljon kolmen vuoden aikana, olin joskus niin elämäniloinen ja hauskakin ihminen. Tuntuu sille, että miusta on jäljellä enää kuori, ilman sisältöä. Elämääni toi valoa ihana ystäväni Alyssa, jolle jouduin sanomaan hyvästit pari viikkoa sitten. Hän lähti takaisin kotiinsa Amerikkaan. Olen kateellinen, ja hyvin onnellinen hänen puolestaan.
Olen jotakuinkin antanut periksi. Tällaista minun elämäni tulee olemaan. Olen katkeroitunut. Kauheaa… Pelkään suunnattomasti, että minä tipahdan ulos Suomen ympyröistä, koska en voi olla läsnä ihan normaalissa elämässä. Pelkään, että minut unohdetaan. Joka ainoa ilta ajattelen kaikkia rakkaitani, jotka ovat niin kaukana ja joiden kanssa en voi jakaa arjen iloja ja suruja. On puhelimet, on meset, joojoo, on asiat paremmin kuin 50 vuotta sitten, mutta se ei ole sama asia kuin siskon halaus kun sitä eniten tarvitsisi. Tiedän myös, että itse tulin tänne, tämä oli minun päätökseni ja asiat ovat nyt näin. Panikoin suunnattomasti millaisen mallin annan lapsilleni olemalla näin onneton täällä. Eivät he tyhmiä ole, kyllä he aavistavat etten voi hyvin.
Jaksan minä hymyillä ja hoidan hommani kuten parhaaksi näen. Yritän järjestää kakea mukavaa lapsille, joka tekee arjesta vähän mukavempaa. Yritän itsekin tsempata kovasti ja saada itselleni paremman olon, kokoajan yritän. Tekisi niin hyvää olla vain onnellinen, yrittämättä! Tämä jos jokin vie paljon voimia minulta, jatkuva yrittäminen.
Tiedän, että minun pitäisi mennä töihin, tiedän, että minun pitäisi keksiä itselleni tekemistä. Menen maaliskuussa kielioppikurssille, joka on kolme kertaa viikossa. Taika menee tarhaan, Tuukka käy koulua. Saa nähdä miten sitten. Edessä on varmaan taas kerran vakava keskustelu, että mitä me tulevaisuudessa teemme. En halua tähän ranskalaiseen oravanpyörään, jossa työt vievät 80% ajasta, lapsia ei nähdä ikinä, eikä aikaa omalle itselle, saatika sitten parisuhteelle, ole ikinä. Tämä elämäntyyli ei houkuta ollenkaan.
Pakko löytää ulospääsy tästä tilanteesta, ratkaisu, joka miellyttää kaikkia. Minä olen antanut ja yrittänyt jo kaikkeni.
February 10th, 2009 at 18:58
Moi!
En tunne sua mutta luen blogianne ja olenkin jo jattanyt kommentteja. Kirjoituksesi koskettavat, kirjoitat hienosti ja totuudenmukaisesti, ja se on iso arvo tana paivana. Jatka vain samalla linjalla.
Olen asunut Ranskassa kohta seitseman vuotta ja tama maa on hyva koti. Mina asun suomalais-ranskalaisessa avioliitossa ja kodissa. Meilla menee hyvin ja siksi haluaisin jotenkin antaa sulle evaita kokea samaa. Miksi? Siksi, etta ainakin itse olen kuitenkin mieluummin kultani kanssa missa vain, kuin yksin Suomessa. Suomi on yhta kuin turva, koti, perhe ja vanhat ystavat – mutta ulkomailla voi myos olla paljon hyvaa ja ihanaa, jota ei voisi Suomessa koskaan kokea. Olisi siis kamalaa jattaa kaikki tama taakseen – ja sitten mahdollisesti katua jalkeenpain, eika enaa voida korjata tehtya.
Kielenoppiminen ja oman tyon saaminen ovat mielestani avaimet tanne kotiutumiseen. Ranskassa on hyva systeemi, joka auttaa kouluttautumisessa ja sen miettimisessa, etta mita haluaisit tehda. Olet nuori ja sinulla on siis hienosti elama edessa. Mika haluaisit olla tyoksesi? Kosmetologi, liikunnanohjaaja vaiko lastentarhanopettaja? Heitan vain tahan enka siis ollenkaan tunne sua.
Jos haluat olla yhteydessa, niin tiedat mita tehda;) Tsemppia – tieda etta samoilla seuduilla asuu toinenkin suomalaismimmi, joka tietaa milta tuntuu kun tuntuu. Ja joka toivoo sulle hyvia ja iloisia paivia!