Suomi – Ranska

Meidän reipas poika on oikeasti kasvamassa isoksi pojaksi! Eilen hän päätti, ettei enää tarvitse apurattaita. Siispä, apurattaat irroitettiin ja tätä mammaa vähän hirvitti… Mutta mutta! Poika lähti ajelemaan kuin vanha tekijä! Ja voi sitä vauhdin hurmaa! ÄITIIIIII kato mie oon kuin Hot Wheeeeeeeels! Hienosti osasi poika ajaa ja olen niin ylpeä Tuukasta! Tuukka oli myös erittäin ylpeä itsestään eikä edes häviö Kimble-pelissä illalla pilannut Tuukan loistavaa tuulta. Olen kyllä aika varma, että Roopella oli tähän Tuukan entahoennääapurattaita-aatokseen osansa, Roopella ei enää apurattaita ollut. Tämä ilmeisesti pisti Tuksun ajattelemaan, että olisikohan muutoksen aika!

Tämä viikonloppu on taas mennyt hujauksessa, enkä ole ehtinyt tehdä yhtään mitään. Siivotakin pitäisi, muttei vaan kiinnosta. Tämä on kyllä omituista, koska normaalisti olen maaninen siivoaja… Nyt on ollut vain niin paljon muuta hommaa. Perjantaina olimme muutaman tunnin leikkipuistossa Roopen ja Kaisan kanssa. Tuukka todella nauttii Roopen seurasta, samoin Taika. Tuukka puhuu uudesta ystävästään kokoajan ja haluaa viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Ensi tiistaina menemme leikkimään taas Roopen kanssa ja Tuukka laskee jo päiviä. Eilen kävin aamulla kolme tuntia salilla riehumassa. Kuritin kehoani aivan äärirajoille asti ja nautin suunnattomasti. On erittäin palkitsevaa huomata muutos, mikä kehossa tapahtuu treenaamisen edetessä. Jaksaa paljon enemmän, enemmän painoja… Itsekseni vouhotan ja kouhotan, koska siippa ei tätä minun urheiluharrastusta oikein ymmärrä. Tämä on kuitenkin minulle sellainen henkireikä, että tästä en todellakaan ole valmis luopumaan. Urheilu tuo minulle suurta mielihyvää! Eilen iltapäivällä olimme tosiaan puistossa ja Tuukka riemuitsi uudesta taidostaan. Kävimme kävelemässä metsässä ja katsomassa vuohia. Illalla siippa teki creppejä ja lapset (sekä vanhemmat) nauttivat herkullisesta illallisesta.

Tänään heräsin taas ennen sian pieremää ja suuntasin salille. Tykkään mennä sinne aikaisin aamulla, saan olla rauhassa ja puhista ja ähistä puntteineni ilman, että kukaan vahtaa. Kävimme mutkan markkinoilla ja kohta alan tekemään lounasta. Iltapäivällä Tuukka haluaa (yllättäen) mennä pyöräilemään, joten linnanpuistoon käy tiemme päikkäreiden jälkeen. Voi olla, että tämä mamma kuukahtaa myös hetkeksi sohvan pohjalle!

Mielialassa muuten ei ole tapahtunut muutosta, on parempia päiviä ja huonompia päiviä. Aiemmin yritin salailla todellisia mielialojani, mutta en enää. Surullisuuden salailu söi minua sisältä, ja teeskentely oli todella vaikeaa. Lasten kanssa koen ne parhaat hetket (ja pahimmatkin, jos on oikein taistelupäivä) ja heidän kanssaan jaksan olla vielä suht iloinenkin. Tuukka on kyllä huomannut, että olen surullinen ja on kysynyt siitä minulta. Olen vastannut totuudenmukaisesti, että ikävöin Jenni-tätiä, pappaa, mummeja ja kummeja ja kaikkia rakkaita. Tuukka tuntuu ymmärtävän, eläähän hänkin ikävän kanssa joka ainoa päivä. Haluaisin vain muuttaa asennettani edes hiukan positiivisemmaksi, mutten tiedä miten sen käytännössä tekisin. Olen välillä miettinyt, että olenkohan ihan friikki, jotain minussa on pahasti vialla, koska en viihdy täällä. Kaikki muut suomalaiset, joita olen tavannut, tuntuvat viihtyvän täällä vallan mainiosti. Miksi minä en ole yksi heistä? Olenko minä jotenkin omituinen kummajainen?

Suomi siintää haaveissa. Kokoajan. Haluan, odotan, haaveilen.

Pääsen lievittämään ikävääni vajaan kahden viikon päästä ja saan samalla hengähdyshetken. Odotan innolla, että tapaan pienen kummityttäreni ensimmäistä kertaa, näen Jenni-siskoani, Elinaa, Jania, isiä ja Sirkka-äippää. Ja nään ihanaa ystävääni Annea kunnolla pitkästä aikaa!!

Sitä odotellessa, jatkan tätä arjen läpi tallomista. Lounasta pöytään, päikkärit ja niin edelleen. Ehkä huomenna tartun jo imuriin.

Leppoisaa sunnuntaita ja mukavaa laskiaista! Pullien teko jää miulla ensi viikkoon.