Suomi – Ranska

Tänään illalla mie otan ensimmäisen askeleen kohti Suomea, kun appi tulee miut hakemaan kotoa yökylään. Olen samalla erittäin innoissaan ja erittäin ahdistunut… Miten voin jättää lapset, miten he pärjäävät, meneekö kaikki hyvin? He ovat papansa kanssa, mutta silti mieltäni vaivaa huoli. Ovat he niin rakkaita ja tärkeitä, ja tuntuu omituiselle jättää heidät tänne. Tuukka on hyväksynyt tämän miun reissun ihan hyvillä mielin sillä hän tietää saavansa tuliaisia. Listankin poika on tehnyt valmiiksi, Suomesta pitää tuoda ainakin lakua, puuroa, kakkaraista (gotler-makkaraa) ja pätkis-patukoita.

Eilen oli mukava päivä. Ilmakin oli oikein hyvä (toisin kuin nyt), aurinko paistoi ja ei tuullut juuri ollenkaan. Kävin aamulla salilla ja menin sieltä lääkärille, tulin kotiin ja siivosimme Taikan kanssa. Taika onkin ahkera siivousapulainen ja saa raivarit, kun en anna hänen käyttää imuria. Pitänee siis ostaa neidille oma, pieni pinkki imuri. Ruoan ja päikkäreiden jälkeen lähdimme kaupungille. Ostin itselleni vähän vaatteita ja menimme kahvittelemaan Saran kanssa. Menin sieltä vielä kahvittelemaan Marjorien kanssa ennen Tuksun hakemista. Tuukka oli mielissään pienestä pain au chocolat-lahjuksesta. Ostin sellaisen hänelle, koska meidän piti vielä käydä asioilla ennen kotiin menoa. Kiertelimme vielä kaupungilla tunnin ajan ja sitten menimme kotiin. Siitä alkoikin sitten erittäin mukavien tapahtumien ketju…

Olen Hanna the Destroyer. Hajotan AINA kaikki. Ei sillä, että käsittelisin tavaroita jotenkin kovakouraisesti, kaikki vaan nyt sattuu hajoamaan käytössäni. Olen viimeisen vuoden aikana muunmuassa rikkonut yhden ikkunan (isolla perälläni), rikkonut lasipöydän levyn, luuuuuukuisia laseja ja muita astioita ja eilen hajotin sitten jääkaapin. Kyllä, hajotin jääkaapin. Aukaisin jääkaapin oven ja ovi tuli rymisten päälleni. Eipä auttanut muu kuin laittaa kaikki tavarat kasseihin ja ulos. Ulkona oli onneksi asteita ehkä 5-6, joten tavarat eivät menneet yön aikana pilalle… Tänään aamulla laitoimme elintarvikkeet takaisin jääkaappiin, ja nyt jääkaapin ovea ei saa enää auki. Tai minä EN saa koskea siihen. Onneksi olin jo sopinut lounastreffit Saran ja Thomas’n kanssa! Saamme uuden jääkaapin huomenna… Voi hyvänen aika. Meni hermot ja olkapäähän sattuu messevästi. Onneksi jääkaapin aukaisi minä eikä esimerkiksi Tuukka, siinä olisi voinut käydä huonosti! Ja toki aina nämä kaikki “vahingot” tapahtuvat, kun olen yksin kotosalla, menen paniikkiin, tirautan paniikki-itkut ja hermostuskäyrä kiihtyy hetkessä nollasta sataan. Onneksi ei kuitenkaan pahemmin sattunut, tosin käyn näyttämässä tätä olkapäätä tänään lääkärille.

Kunhan muksut heräävät ja ovat syöneet aamupalansa me menemme käymään lekurissa ja sieltä menemme Marjorien luokse. Lapset jäävät sinne hetkeksi ja minä käväsen äkkiä tekemässä salilla pikatreenin. Treenailun jälkeen menemme sitten lounaalle yhdessä Saran ja Thomas’n kanssa. Siippa aikoi tulla tänään aikaisemmin kotiin, miun pitää olla lähtövalmis kello 18h30. Ilta meneekin anopin mukavassa seurassa ja ensi yö menee varmasti vieläkin lyhyemmillä yöunilla!

Ulkona sataa ja tuulee, joten sää ei todellakaan ole mitä parhain… Ei me sokerista olla, kastutaan sitten vähän. Voi että miulla tulee ikävä noita miun pieniä monstereita!! Ahdistus ahdistus ahdistus!!! Tätä rakkauden määrää mitä tunnen heitä kohtaan en voi sanoin kuvailla. He ovat kaikkeni, osa minua. Vaikka välillä menetenkin totaalisesti hermoni taistelukaksikkoni kanssa, he ovat minun pienokaisiani, ja teen mitä tahansa heidän vuokseen. Tuntuu niin pahalle lähteä yksin ja jättää heidät… Sniifs.

Yritän kuitenkin nauttia täysillä tästä lomasestani! Huomenna nään ihanaa ystävääni Annea ja vietämme mukavan illan yhdessä. Isukki ja Sirkka-äippä tulevat hakemaan miut lentokentältä, ihanaa päästä halailemaan heitä ja vaihtamaan kuulumisia kasvotusten. Jännityksellä odotan myös pienen kummityttöni nimen paljastumista.

Mukavaa keskiviikkoa kaikille, huomenna suuntana maa sinivalkoinen, niin rakas, niin rakas. Voisinpa vain ottaa rakkaani täältä mukaan sinne!

Honey: No matter what, I love you. I really really love you. You are my one, and I’ve never doubted that. I wish things could be easier for us, but as I said, nothing happens like in the movies… Just remember how much we all love you. Take care of out little ones while I’m gone. I’m going to miss you all so much!!

Niin se viikonloppu taas vierähti. Karkkia tuli syötyä enemmän kuin tarpeeksi… Mutta ei haittaa. Hyvää oli! Ja tällä urheilumäärällä voi ihan hyvällä omallatunnolla syödäkin karkkia…

Eilen kävin aamulla aikaisin kolme tuntia salilla, ja loppuvaiheessa huomasin jo voimien ehtyvän. Vähän liikaa vaadin kropaltani, mutten millään malta lopettaa. Pitäisi olla itselle vähän armollisempi, myös tämän urheilun suhteen. Mutta kun vauhtiin pääsee, on vaikeaa pysähtyä. Didier tuli sitten hakemaan meitä ja menimme anoppilaan juhlimaan myöhäisiä tuplasynttäreitä. Siipan synttärit olivat 8.2 ja Didierin 10.2, joten kokoonnuimme juhlistamaan heitä lounaan merkeissä. Meitä oli paikalla anoppi ja appi, Annie-täti ja Bernard-setä, Cathy, Benoît ja Nicolas, Emilie ja Angelique, Laurent ja Celine ja meidän poppoo. Bileet siis pystyyn!  Maistoin jopa pienen kulauksen punaviiniä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Tein jälkkäriksi sinne valkosuklaamoussekakun, joka oli oikein onnistunut. Tuukka olisi varmaan syönyt koko kakun, jos olisi saanut. Päivä meni siis mukavasti siellä suvun seassa, tosin väsymys vaivasi tätä mammaa. Yöunet ovat edelleen kauhean katkonaisia ja lyhyitä… Jospa ensi yönä saisi nukuttua vähän paremmin.

Tänään heräsin taas ennen kuutta salille, jossa jaksoin sauhuta parin tunnin verran. Treffasimme sitten siipan ja lasten kanssa torilla ja kävimme ostamassa viikon vihannekset ja hedelmät. Teimme myös pienen kävelylenkin ja kohta pitäisi alkaa lounashommiin. Iltapäivällä käymme puistossa kävelyllä ja pyöräilemässä ja illalla pitäisi alkaa pikkuhiljaa katselemaan mitä kamppeita otan Suomeen, ja alkaa tehdä listoja. Mitä pitää viedä Suomeen ja pitää Suomesta tuoda. Minä ja minun listani… Aina, aina kaikesta pitää tehdä lista. Järjestelmällinen vai vähän sekopäinen?

Nyt on alkanut vähän ahdistamaan lähtö Suomeen. Minua ahdistaa suunnattomasti jättää lapset tänne, vaikka pieni hengähdystauko tekee terää. Tuukka on helpompi jättää tänne, koska hän ymmärtää tilanteen ja sen, että tulen myös takaisin (kera tuliaisten). Mutta Taika… Olen yrittänyt hänelle selittää, että äiti lähtee muutamaksi päiväksi pois, mutten tiedä minkä verran neiti ymmärtää. Olemme kuitenkin Taikan kanssa aina yhdessä, muutaman tunnin eroja lukuunottamatta. Jotenkin huolettaa, varmasti turhaan, mutta kuitenkin. Appi tulee hakemaan miut keskiviikko-iltana ja pääsen juoruilemaan anopin kanssa. Tiedän, että valvon myöhään yöhön aikaisesta herätyksestä huolimatta. En ikinä saa kunnolla nukutuksi ennen reissua. Miten sitä osaa olla ilman noita pikku-monstereita…?! Tulee varmasti ikävä.

Tänään illalla on tiedossa suuri hiustenvärjäys-operaatio. Olen ostanut hiusvärin varmaan kuukausi sitten, mutten ole ehtinyt (eli jaksanut) alkaa tositoimiin. Kynnetkin pitäisi huoltaa ja meikkisiveltimet puhdistaa. Ei jaksais ollenkaan! Tiistaina pitää käydä tuliaisostoksilla ja ostamassa itsellekin jotain päällepantavaa. Menen yhteen läheiseen kinkkiputiikkiin, jossa on mukava (ja helposti alennusta antava) myyjä ja halvat hinnat.

Nyt alan pikkuhiljaa touhuamaan. Nälkä meinaa vaivata, ja punajuuret jääkaapissa suorastaan huutavat nimeäni.

Leppoisaa sunnuntai-päivää kaikille ja ensi viikolla tavataan.

Vihdoinkin on perjantai, ja ensi viikolla päästään kiinni normaaliin arkeen, tosin vain kolmeksi päiväksi. Keskiviikkona menen luultavasti anoppilaan yökylään, jos se vain appivanhemmille sopii. Odotan Suomen reissua suurella innolla, tosin tuleva ero lapsista vähän jännittää ja hirvittää. Vaikka tarvitsenkin lepoa, en tiedä miten olla ilman lapsiani. Tulee olemaan omituista, kun saan mennä miten haluan muutaman päivän ajan. Siippa aikoo olla torstain ja perjantain kotosalla lasten kanssa ja tällä kertaa en tee pakastinta täyteen ruokaa ja käy kaupassa valmiiksi… Tekee hyvää siipallekin huomata, mitä se arki oikeasti on kahden kanssa, kuinka sitä ruokaa pitää tehdä kokoajan ja pyykkikone laulaa vähintään kerran päivässä.

Viime yönä en taaskaan saanut nukutuksi kuin kolmisen tuntia, ja se kyllä nyt tuntuu (ja näkyy)! Kauheat pussit silmien alla, joita edes meikki ei pysty peittämään. Sain lääkäriltä nukahtamislääkkeitä, mutta vierastan niiden ottamista… Pakko minun on kuitenkin saada nukuttua enemmän kuin pari tuntia yössä, joten varmaan on jossain vaiheessa nappi otettava jos tämä unettomuus jatkuu. Huomenna aamulla ajattelin kuitenkin tapani mukaan herätä salille ennen kuutta aamulla, ja ennen treeniä yöunet ovat tunnetusti tärkeät. Huomenna menemme anoppilaan lounaalle, joten miun ei tarvitse kokata aamupäivästä, yes! Teen tänään illalla kakun huomista varten. Kohta lähdemme kauppaan ostamaan kakkuaineksia ja uutta pienempää kakkuvuokaa. Tuukka odottaa jo innolla, että saa pukea esiliinansa päälleen.

Tuukan kanssa on ollut aika paljon ongelmia. Poika ei meinaa millään kuunnella minua, eikä totella. Päivät menevät aivan hässäkäksi, kun joutuu kokoajan korottamaan ääntä ja kieltämään. Jäähypenkki ja rangaistukset ovat olleet kovassa käytössä loman ajan, ja se itsessään hermostuttaa minua. Tuntuu kurjalle olla tämmöinen natsi-äiti, mutta jos herpaannun hetkeksikään on elo täällä sen mukaista. Olemme jutelleet pojan kanssa pitkät pätkät hyvästä käyttäytymisestä ja hyvistä tavoista, ja yleensä Tuukka on todellakin reipas ja hyväkäytöksinen poika. Tämä loma on ollut kyllä todella tympeä pojalle, ilmat ovat olleet aika kurjat eikä tekemistä ole tarpeeksi. Toivottavasti tämä tilanne tasaantuu normaaliksi koulun alettua ja voimme taas nauttia yhdessäolosta… Tämä minun stressaaminen asioista ei auta asiaa, tottakai lapset aistivat minun olevan hermostunut ja se lisää tätä “häiriökäyttäytymistä” entisestään.

Nyt lähdemme kauppaan. Ensi viikolla pitääkin ostaa Ranskan tuliaisia pesueelle.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Meidän reipas poika on oikeasti kasvamassa isoksi pojaksi! Eilen hän päätti, ettei enää tarvitse apurattaita. Siispä, apurattaat irroitettiin ja tätä mammaa vähän hirvitti… Mutta mutta! Poika lähti ajelemaan kuin vanha tekijä! Ja voi sitä vauhdin hurmaa! ÄITIIIIII kato mie oon kuin Hot Wheeeeeeeels! Hienosti osasi poika ajaa ja olen niin ylpeä Tuukasta! Tuukka oli myös erittäin ylpeä itsestään eikä edes häviö Kimble-pelissä illalla pilannut Tuukan loistavaa tuulta. Olen kyllä aika varma, että Roopella oli tähän Tuukan entahoennääapurattaita-aatokseen osansa, Roopella ei enää apurattaita ollut. Tämä ilmeisesti pisti Tuksun ajattelemaan, että olisikohan muutoksen aika!

Tämä viikonloppu on taas mennyt hujauksessa, enkä ole ehtinyt tehdä yhtään mitään. Siivotakin pitäisi, muttei vaan kiinnosta. Tämä on kyllä omituista, koska normaalisti olen maaninen siivoaja… Nyt on ollut vain niin paljon muuta hommaa. Perjantaina olimme muutaman tunnin leikkipuistossa Roopen ja Kaisan kanssa. Tuukka todella nauttii Roopen seurasta, samoin Taika. Tuukka puhuu uudesta ystävästään kokoajan ja haluaa viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Ensi tiistaina menemme leikkimään taas Roopen kanssa ja Tuukka laskee jo päiviä. Eilen kävin aamulla kolme tuntia salilla riehumassa. Kuritin kehoani aivan äärirajoille asti ja nautin suunnattomasti. On erittäin palkitsevaa huomata muutos, mikä kehossa tapahtuu treenaamisen edetessä. Jaksaa paljon enemmän, enemmän painoja… Itsekseni vouhotan ja kouhotan, koska siippa ei tätä minun urheiluharrastusta oikein ymmärrä. Tämä on kuitenkin minulle sellainen henkireikä, että tästä en todellakaan ole valmis luopumaan. Urheilu tuo minulle suurta mielihyvää! Eilen iltapäivällä olimme tosiaan puistossa ja Tuukka riemuitsi uudesta taidostaan. Kävimme kävelemässä metsässä ja katsomassa vuohia. Illalla siippa teki creppejä ja lapset (sekä vanhemmat) nauttivat herkullisesta illallisesta.

Tänään heräsin taas ennen sian pieremää ja suuntasin salille. Tykkään mennä sinne aikaisin aamulla, saan olla rauhassa ja puhista ja ähistä puntteineni ilman, että kukaan vahtaa. Kävimme mutkan markkinoilla ja kohta alan tekemään lounasta. Iltapäivällä Tuukka haluaa (yllättäen) mennä pyöräilemään, joten linnanpuistoon käy tiemme päikkäreiden jälkeen. Voi olla, että tämä mamma kuukahtaa myös hetkeksi sohvan pohjalle!

Mielialassa muuten ei ole tapahtunut muutosta, on parempia päiviä ja huonompia päiviä. Aiemmin yritin salailla todellisia mielialojani, mutta en enää. Surullisuuden salailu söi minua sisältä, ja teeskentely oli todella vaikeaa. Lasten kanssa koen ne parhaat hetket (ja pahimmatkin, jos on oikein taistelupäivä) ja heidän kanssaan jaksan olla vielä suht iloinenkin. Tuukka on kyllä huomannut, että olen surullinen ja on kysynyt siitä minulta. Olen vastannut totuudenmukaisesti, että ikävöin Jenni-tätiä, pappaa, mummeja ja kummeja ja kaikkia rakkaita. Tuukka tuntuu ymmärtävän, eläähän hänkin ikävän kanssa joka ainoa päivä. Haluaisin vain muuttaa asennettani edes hiukan positiivisemmaksi, mutten tiedä miten sen käytännössä tekisin. Olen välillä miettinyt, että olenkohan ihan friikki, jotain minussa on pahasti vialla, koska en viihdy täällä. Kaikki muut suomalaiset, joita olen tavannut, tuntuvat viihtyvän täällä vallan mainiosti. Miksi minä en ole yksi heistä? Olenko minä jotenkin omituinen kummajainen?

Suomi siintää haaveissa. Kokoajan. Haluan, odotan, haaveilen.

Pääsen lievittämään ikävääni vajaan kahden viikon päästä ja saan samalla hengähdyshetken. Odotan innolla, että tapaan pienen kummityttäreni ensimmäistä kertaa, näen Jenni-siskoani, Elinaa, Jania, isiä ja Sirkka-äippää. Ja nään ihanaa ystävääni Annea kunnolla pitkästä aikaa!!

Sitä odotellessa, jatkan tätä arjen läpi tallomista. Lounasta pöytään, päikkärit ja niin edelleen. Ehkä huomenna tartun jo imuriin.

Leppoisaa sunnuntaita ja mukavaa laskiaista! Pullien teko jää miulla ensi viikkoon.

…nimittäin minun omaan lomaan. Pikkuisen hävettää myöntää, että odotan sitä todella innolla. Odotan lentomatkoja yksin, kirjan ja ipodin seurassa. Odotan sitä, että saan syödä ruokani lämpimänä. Odotan sitä, että saan istua rauhassa alas ja juoda kupin kahvia. Odotan sitä, että minun ei tarvitse rytmittää päiviäni muiden mukaan.

Olo on aika itsekäs, kun ajattelen tällä tavalla, mutta tarvin pidennetyn viikonloppuni. Tarvitsen sitä todella. Eilinen päivä oli todella raskas, lapset olivat todella villeinä molemmat. Piirreltiin pöytiin, likaiset kädet ja suut pyyhittiin äidin kylpytakkiin, pieniä kolttosia pitkin päivää. Kaikki vain sen takia, ettei ulkoilemaan päästy eilisen sään takia. Tänään on uusi päivä, ja jopa aurinko paistaa! Pääsemme siis ulos ja iltapäivällä menemme leikkimään Léon, Shanan ja Marjorien kanssa. Huomenna menemme leikkimään Roopen ja Kaisan kanssa ja sitten onkin jo viikonloppu, onneksi. Pitää keksiä jotain tekemistä, jospa veisin pojan vaikka elokuviin tai jotain.

Mielialassa ei muutosta, suunnittelen todella kouluun hakemista. Rovaniemelle siis. Haen sinne joka tapauksessa, ja katsomme sitten kesän alussa pääsenkö sinne vai en. Siitä sitten lähdemme suunnittelemaan jatkoa.

Nyt pitää taas mennä… Huhhuh. Kyllä nämä lomat ilman tekemistä ovat aika rankkoja, sekä äidille että lapsille.

Tuukalla alkoi koulusta loma, joten kaksi seuraavaa viikkoa vietellään enimmäkseen kolmisin, siis minä ja lapset. Siippa painaa duunia kuten yleensä ja illat ovat aina lyhyitä… Lomailu on mukavaa, ainoa ongelma on tekemisen puute! Tuukalle varsinkin pitäisi olla aktiviteetteja ihan kokoajan, ja herra meinaa tylsistyä. Onneksi tälle viikolle on jo sovittu kahdet leikkitreffit, huomenna menemme leikkimään suomalaisen Roope-pojan kanssa ja torstaina Marjorien, Léon ja Shanan kanssa. Huomenna aamulla menen aikaisin salille ja keskiviikkona illalla, loput salistelut tälle viikolle jäävätkin sitten lauantai-ja sunnuntai-aamuihin… Pitää yrittää kehitellä jotain mukavaa tekemistä lapsille, ja ilmojen salliessa olemme toki ulkosalla. Nyt sää on erittäin harmaa ja sumuinenkin. Kohta pakkaan posseni ulkovaatteisiin ja suuntaamme kauppaan.

Mieliala ei ole juuri muuttunut mihinkään edellisestä kirjoituksesta, vaikka kuinka yritän pitää positiivista asennetta yllä. Olen aika äreä ja kiukkuinen, ja tiuskin kaikille ilman mitään järkevää syytä. :S Taikan uhma meinaa ottaa hermoon ja Tuukan kanssa on jatkuvasti taisteluita, kun herra testaa rajojansa. Olen yrittänyt olla kylmän rauhallinen näiden taistelutilanteiden tuoksinassa, mutta välillä ottaa kyllä kunnolla pannuun. Kai se on normaalia, kai kaikilla äideillä on jonkinsortin raja jossain.

Kiitos Susulle kommentista! Olen kyllä lukenut kommenttejasi aiemminkin, mutta jostain syystä en saa niihin ikinä vastattua mitään. Kun olen kirjoittanut jotain sivuillemme, enää harvemmin luen sitä tekstiä uudelleen. Jotenkin haluan jättää ne kirjoitetut tunteet sinne sivuhistoriaan, enkä palata niihin. En tiedä miksi.

Ongelmana ei ole vain asuminen Ranskassa, sillä tämähän on hyvä maa asua. Täällä on paljon hyvää, mm. terveydenhuolto on (ainakin meidän osalta) ollut aina vertaansa vailla. Voisin mennä töihin (olen hakenutkin ja aika moneen paikkaan, tuloksetta) tai opiskelemaan. Haaveilen kondiittorin alasta, tai jostain liikuntaan liittyvästä (joskin epäilen, että rahkeeni eivät riitä jälkimmäiseen), täällä opiskelu vain on niin kallista ja minulle vaikeaakin. Minun pitää ensin osata ranskan kielioppi, jotta voin edes osallistua opetukseen ja tehdä tarvittavat tehtävät. Kielitaitoni on parantunut hurjasti, mutta teen todella paljon virheitä puhuessa ja kirjoittaessa. En tiedä kuinka kauan minun pitäisi kieltä opiskella, että voisin aloittaa oikeat opiskelut. Siinä voi hyvinkin hurahtaa vuosi tai pari. Ei minulla ole aikaa odottaa niin kauaa. Suomessa opiskelu olisi ilmaista ja helppoa kielen kannalta. Suurin ongelma tässä meidän tilanteessa on minä. Rakastan kotimaatani vikoine kaikkineen. Sinne minä haluaisin mennä (ajattelen erittäin itsekkäästi, tiedän) enkä tiedä olenko valmis uhraamaan koko elämäni, asumaan paikassa jossa en viihdy ja elämään kaukana perheestäni. Minun mielestä olisi vain luonnollista ja reilua kokeilla muitakin vaihtoehtoja, vaikka niissä riskinsä onkin. Olen onneton, ja sen tietävät sekä perheeni että mieheni. Olen kokonaan kadottanut elämäniloni, en pysty elämään hetkessä ollenkaan vaan elän kokoajan tulevaisuuden odottamisessa. Olen hukannut satoja päiviä, satoja HYVIÄ päiviä, koska en voi niistä nauttia kuten kuuluisi. Minä vain odotan, että jotain tapahtuisi, että kaikki asiat jotenkin selkenisivät. Siippa alkaa olla taatusti jo kurkkuaan myöten täynnä tätä minun koti-ikävääni ja itkukohtauksiani. Mutta miten, miten minä tästä suosta nousen? En todellakaan tiedä. Jos muutamme Suomeen ilman työpaikkaa siipalle olemme rahattomia. Jos jäämme tänne tämä tilanne tulee jatkumaan hamaan loppuun asti. En voi luvata siipalleni mitään parempaa. Olen heittänyt mäkeen kaikki muut haaveet, paitsi Suomeen muutosta haaveilen joka ainoa päivä.

Nojaa, halusin vain jotenkin selvittää, että olen kaikkeni tehnyt, että täällä viihtyisin. Ilman marttyyriasennetta ja sen kanssa. Mutta olen todellakin tehnyt töitä, ja valitettavasti tuloksetta.

Mieleni valtaa suuri suru, kun ajattelen tämän olevan tässä. Tämän minun elämäni. Jotenkin kuvittelin, että se olisi ollut erilaista.

En ole pitkään aikaan kunnolla kirjoitellut tänne, olen jotenkin kadottanut motivaationi blogin pitämiseen ja asioista jauhamiseen… Mieluummin tartun puhelimeen ja kerron kuulumiseni läheisilleni sitä kautta.

Arki rullaa eteenpäin jotenkuten, välillä on parempia päiviä ja välillä taas huonompia. Paluu Ranskaan oli henkisesti varmaan raskain ikinä, enkä tiedä kuinka kauan jaksan tällaista mielialaa. Kaikki sanoivat, että ajan myötä kaikki on helpompaa, mutta minun tapauksessa aivan päinvastoin. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä vaikeampaa minulla on olla täällä. Olen yli kolmen vuoden aikana yrittänyt niin kovasti sopeutua tänne ja alussa olevien vaikeuksien jälkeen olen luonut itselleni omat (erittäin pienet) sosiaaliset ympyräni. Minulla pitäisi olla kaikki hyvin, minulla on pari ihanaa ystävää täällä, lapset vievät suuren osan ajastani ja omat vapaa-aikani käytän urheillen. Silti kokoajan pääni päällä on tumma varjo. Suurimman osan ajasta olen ihan ok, mutta en ikinä ole täysin vapaa tästä tummasta varjosta. En vain yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä enää.

Suunnittelimme vakavasti Suomeen muuttoa, mutta nyt tuntuu sille, että siippa on alkanut muuttamaan mieltään. Olen miettinyt sitäkin, että minä lähden lasten kanssa. Minusta ei ole kohta enää mitään jäljellä, en tunnista itseäni kun katson peiliin. Olen muuttunut niin paljon kolmen vuoden aikana, olin joskus niin elämäniloinen ja hauskakin ihminen. Tuntuu sille, että miusta on jäljellä enää kuori, ilman sisältöä. Elämääni toi valoa ihana ystäväni Alyssa, jolle jouduin sanomaan hyvästit pari viikkoa sitten. Hän lähti takaisin kotiinsa Amerikkaan. Olen kateellinen, ja hyvin onnellinen hänen puolestaan.

Olen jotakuinkin antanut periksi. Tällaista minun elämäni tulee olemaan. Olen katkeroitunut. Kauheaa… Pelkään suunnattomasti, että minä tipahdan ulos Suomen ympyröistä, koska en voi olla läsnä ihan normaalissa elämässä. Pelkään, että minut unohdetaan. Joka ainoa ilta ajattelen kaikkia rakkaitani, jotka ovat niin kaukana ja joiden kanssa en voi jakaa arjen iloja ja suruja. On puhelimet, on meset, joojoo, on asiat paremmin kuin 50 vuotta sitten, mutta se ei ole sama asia kuin siskon halaus kun sitä eniten tarvitsisi. Tiedän myös, että itse tulin tänne, tämä oli minun päätökseni ja asiat ovat nyt näin. Panikoin suunnattomasti millaisen mallin annan lapsilleni olemalla näin onneton täällä. Eivät he tyhmiä ole, kyllä he aavistavat etten voi hyvin.

Jaksan minä hymyillä ja hoidan hommani kuten parhaaksi näen. Yritän järjestää kakea mukavaa lapsille, joka tekee arjesta vähän mukavempaa. Yritän itsekin tsempata kovasti ja saada itselleni paremman olon, kokoajan yritän. Tekisi niin hyvää olla vain onnellinen, yrittämättä! Tämä jos jokin vie paljon voimia minulta, jatkuva yrittäminen.

Tiedän, että minun pitäisi mennä töihin, tiedän, että minun pitäisi keksiä itselleni tekemistä. Menen maaliskuussa kielioppikurssille, joka on kolme kertaa viikossa. Taika menee tarhaan, Tuukka käy koulua. Saa nähdä miten sitten. Edessä on varmaan taas kerran vakava keskustelu, että mitä me tulevaisuudessa teemme. En halua tähän ranskalaiseen oravanpyörään, jossa työt vievät 80% ajasta, lapsia ei nähdä ikinä, eikä aikaa omalle itselle, saatika sitten parisuhteelle, ole ikinä. Tämä elämäntyyli ei houkuta ollenkaan.

Pakko löytää ulospääsy tästä tilanteesta, ratkaisu, joka miellyttää kaikkia. Minä olen antanut ja yrittänyt jo kaikkeni.

Happy birthday to our adorable papa, to my only one. As I told you before I’ll make you a cake when we celebrate yours and your dads birthday in couple of weeks. I have already a plan for my next mission… Never forget how much we all love you and that you’re the most important thing in our lives.

Thank you for everything you’ve done for us. I wish someday I can do the same for you.

I love you.

Paljon Onnea Rakas!